Saman syksyn ja alkavan talven aikana pidettiin Pohjois-Hämeen piirissä useita sk-alueiden manööverejä ja pienempien kokoonpanojen erikoisharjoituksia. Niiden tarkoituksena oli valmentaa suojeluskuntajoukot Kuljun suureen sotaharjoitukseen maaliskuussa 1936. Siitä tuli Aaro Pajarin päällikköuran siihen saakka näyttävin operaatio, jonka tietenkin mittakaavallaan ylitti Suursaaren valtaus 1942.

Kuulee väitettävän, että suomalaisia ei ollut ennen talvisotaa koulutettu hyökkäämään ja sillä selitettiin suomalaisten vastahyökkäyksen epäonnistuminen Kannaksella jouluaatonaaton aattona 1939. Väite ei ainakaan suojeluskuntien osalta pidä paikkaansa. Useimmissa sk:n harjoituksessa ja jokseenkin jokaisessa sk-alueen ja piirin harjoituksessa lähtökohtatilanne oli hyökkäys ja sen torjunta - usein myös vastahyökkäys. Onnistuneista vastahyökkäyksistä esimerkkejä olivat Tolvajävi ja Suomussalmi.

Suojeluskunnan upseereille armeijan suuret sotaharjoitukset 30-luvulla merkitsivät sodanajan sijoitusten mukaista koulutusta. Esimerkiksi vuoden 1938 toukokuussa 200 kangasalalaista sai määräyksen Satakunta-Hämeen sotilasläänin kertausharjoituksiin Kankaanpäähän. Joukot toimivat sodan ajan kokoonpanossa. Kangasalalaisista muodostettiin harjoitukseen suojeluskunnan aselajin mukaan eskadroonan ratsuosasto ja konekiväärijoukkue. Samalla kokoonpanolla lähdettiin sotaan. Elokuussa 1939 pidettyä 1. D:n sotaharjoitusta Pälkäneen - Tyrvännön - Kangasalan maastossa seurasi ylipäällikkö Mannerheim.

Pohjois-Hämeen Suojeluskuntapiiriin kuului 36 suojeluskuntaa v. 1938. Piirin päällikkö evl Aaro Pajari arvioi huolestuneena suojeluskuntien vahvuuksia ja antoi 1937 alussa suojeluskunnille numerolliset kasvutavoitteet. Satuin löytämään Pohjois-Sääksmäen sk:n arkistosta salaiseksi leimatun taulukon. Käskyn lisätä jäsenmäärää saivat kaikki muut paitsi Valkeakoski, Sääksmäki, Pohjois-Sääksmäki, Akaa-Toijala, Teisko, Aitolahti, Sahalahti, Kuhmalahti, Kolho, Pohjaslahti ja Pälkäne. Kaikkiaan piirin miesvahvuutta tuli nostaa pienehkön pataljoonan verran. Tuloksena oli, että piirin kokonaisvahvuus kasvoi vajaalla 400 miehellä 5 500:een.

Linnoitustyöt ja liikekannallepano

Osanotto linnoitustöihin kesällä 1939 oli suojeluskuntalaisille kunnia-asia, lisähoukuttimeksi luvattiin merkkisuoritukseen vaadittavia harrastustunteja jokaiselta työpäivältä. Vapaaehtoiset linnoitustyöt saavuttivat laajan mittasuhteet: kaivettiin juoksuhautoja ja panssariestehautoja, rakennettiin tankkiesteitä, konekivääripesäkkeitä ja korsuja. Työt olivat kesken, kun lkp alkoi.

Talvisotaan mennessä suojeluskuntajärjestöön kuului 112 000 jäsentä. Koulutus oli käsittänyt lähes kaiken, mitä sotilaalta vaadittiin. Kun kenttäarmeijaa ryhdyttiin lokakuussa 1939 perustamaan, merkitsi erittäin paljon, että kaikissa joukoissa oli suojeluskuntien aseilla ja varusteilla varustettuja suojeluskuntalaisia ja koulutettua suojeluskuntapäällystöä ryhmänjohtajasta ylöspäin.

Satakunta-Hämeen sotilasläänin tehtävä oli perustaa eversti Paavo Paalun komentamaan 6. Divisioonaan kuuluvat joukot: JR 16 evl Aaro Pajari, JR 17 evl Kaarlo Heiskanen, JR 18 evl Aappo Pirilä, KTR 6 evl Perttu Heimolainen ja Kev Os 6 evl Åke Wahrén. Näistä Wahrénilla, Heiskasella ja Pirilällä oli jääkäritausta. JR 17 ja 18 taistelivat Summajärven tasalla ja siitä länteen, Pajarin JR 16 Tolvajärven suunnalla.

Välirauhan aikana piirin suojeluskunnat järjestivät upseereilleen koulutustilaisuuksia, joissa käsiteltiin talvisodan taisteluita käyttäen esimerkkeinä suomalaisten ja vihollisen toimintaa ja omakohtaisia johtamiskokemuksia. Sk-miehistöä oli vaikeampi saada osallistumaan harjoituksiin. Sodan käyneet rivimiehet eivät suuremmin innostuneet ammunnasta tai sulkeisharjoituksista. Alokaskurssit ja sotilaspoikatoiminta sen sijaan kiinnostivat nuoria.

Puolustusvoimissa ja suojeluskuntajärjestössä suoritettiin uusi organisointi. Sotilaspiirin rajoja noudattavasta Pohjois-Hämeen piiristä erotettiin Valkeakosken, Akaa-Toijalan, Lempäälän, Sääksmäen ja Pohjois-Sääksmäen, Vesilahden, Länsi-Vesilahden ja Viialan sk:t ja liitettiin uuteen Lounais-Hämeen sk-piiriin (Forssa). Pälkäneen sk siirtyi Etelä-Hämeen sk-piiriin, esikunta Hämeenlinnassa.

Pohjois-Hämeen sk-piirin muut suojeluskunnat kuuluivat uuteen Pohjois-Hämeen Sotilaslääniin, jonka tehtävänä oli perustaa eversti Aaro Pajarin komentamaan 18.D:aan kuuluvat joukot: JR 27, JR 48, KTR 19 ja Kev Os 4. Etelä-Hämeen Sotilasläänissä perustettiin 5. eli Ilves-divisioona, johon kuuluivat Jalkaväkirykmentit 23 ja 44 sekä KTR 3.

Jatkosota

Seuraava päätelmä on omani ja perustuu luetun ymmärtämiseen ja veteraanien haastatteluihin. Suojeluskuntalaiset eivät jatkosodassa erottuneet varusteiltaan ja osaamiseltaan yhtä paljon kenttäarmeijan muusta henkilöstöstä kuin talvisodassa. Perustelen näkemystäni sillä, että uudessa sodassa taistelujoukkoihin kuului huomattava osa talvisodassa kouliintunutta reservin miehistöä ja päällystöä. Tällä en vähättele suojeluskuntalaisten osuutta, vaan korostan talvisodan kokemusten merkitystä koko kenttäarmeijalle.

Sallittanee tässä pieni kevennys. Isäni, 2. JPr:n (eversti V. A. Sundman) 5. komppanian päällikkö kertoi saksalaisten hermostuneen hyökkäysvaiheessa (Ilomantsista Tolvajärven läpi Säämäjärven pohjoispuolitse Äänisen rantaan ja Karhumäkeen) suomalaisten kirjavasta pukeutumisesta. Luutnantti Satamo joutui pian korpihyökkäyksen alettua vaihtamaan ruskean suojeluskuntatakkinsa armeijan harmaisiin. ”Perhana! Saksalaiset olivat ampua minut, kun luulivat ryssäksi.”

On vaikeampi seurata suojeluskuntalaisia sotatapahtumissa kuin kotirintamalla. Se on selvää, että ilman suojeluskuntien ja lottien panosta kotirintamalla, ei yhteiskunta olisi selviytynyt poikkeusolojen vaatimuksista, sillä - kumpikin järjestö oli kuin luotu liikekannallepanon toimeenpanoa varten. - suojeluskunnat ja paikalliset is-yksiköt olivat saaneet koulutuksen väestönsuojelutehtäviin - sk-laiset osallistuivat palvelusta pakoilevien etsintöihin, desanttien torjuntaan, lomalaisten valvontaan, ilmavalvontaan ja valistustyöhön.

Karkurit

Syksyn 1939 lkp:ssa 300 000:sta YH-käskyn saaneesta miehestä sata oli jättänyt saapumatta palvelukseen. Kesäkuussa 1941 luku oli moninkertainen ja koko sodan aikana 15 000 miestä (Lempäälän sk-kirjan mukaan) vältteli osallistumista sotatoimiin. Karkureiden etsintä hoidettiin poliisin, armeijan ja suojeluskuntien voimin.

Otan esimerkin Somerolta kesällä 1941, jossa kolmen veljeksen oli todettu karttavan palvelukseenastumismääräystä. Sk laittoi lehteen etsintäilmoituksen. Yksi saatiin kiinni, kaksi oli karkuteillä vielä lokakuussa ja mikä pahempaa, palvelukseen astumismääräyksiä rikkoneiden ja rintamakarkureiden määrä oli kasvanut. Etsintöjä suoritettiin kaksi kolme kertaa viikoittain. Kotijoukkojen Esikunta vaati paikallispäällikköä lähettämään kylittäin luettelon karkureista. Somerolta ilmoitettiin 18 miestä. Kesäkuun 20. ja lokakuun 1. päivän välisenä aikana paikallispäällikön johdolla etsintöihin osallistui 384 miestä, sekä 35 päällystöön kuulunutta.

Kotijoukkojen Esikunta määräsi sk-piirin päällikkö evl Breitholzin tehostamaan etsintöjä. Suurta operaatiota varten Breitholz antoi käskyn alueen kaikkien teiden vartioinnista, hankkimaan kymmenen sotakoiraa kuljettajineen sekä JvAUKn 60 oppilasta ja neljän pitäjän is-joukot ja suojeluskunnat valmiuteen. 6. lokakuuta klo 6 kaikki vartiointikohteet miehitettiin, karkureiden kotitalot eristettiin, etsinnät Ypäjän ja Someron metsäalueella käynnistettiin. Seitsemän karkuria tavattiin, yksi kaatui tulikosketuksessa. Seuraavana päivänä Breitholz antoi käskyn etsinnän lopettamisesta niin, että asukkaat näkivät toiminnan päättyneen. Se oli tietoinen harhautus. Itse asiassa etsintää tehostettiin. Yksi karkuri meni vipuun, ja kotiväkeä pidätettiin. Tästä pelästyneinä 18 metsäkaartilaista tuli piiloistaan, mutta vielä puuttui 13 somerolaista ja 5 ypäjäläistä. Karkureihin vedottiin paikallislehdessä ja uusi etsintäoperaatio suunniteltiin marraskuulle. Sen toimeenpanosta ei ole varmuutta.

Suojeluskunnat jatkoivat koko sodan ajan lomalta palaamatta jättäneiden etsintöjä ja pidätyksiä, erityisesti kesällä 1944 tehtävät moninkertaistuivat. (Desanttien etsinnöistä Someron kirjassa s. 196–197).

Sotavangit

Kuulustelijat kysyivät sotavangiksi jääneiltä suomalaisilta ensimmäisenä, oliko mies kuulunut suojeluskuntaan. 19-vuotias tamperelainen Risto Kiiskilä jäi vangiksi Vuosalmella heinäkuussa 1944. Hän vastasi kuulustelevalle majurille kuuluneensa sotilaspoikaosastoon. Virolaisen tulkin käännettyä vastauksen venäjäksi majuri hyökkäsi pöydän takaa ja löi poikaa niin, että veri lensi suusta ja korvasta. Toinen tamperelainen, luutnantti Lauri Salo, jäi niin ikään vangiksi Vuosalmella. Häntä kuulusteltiin peräkkäisinä öinä useita kertoja. Joka kerran aloitettiin kysymällä ”Oletteko kuulunut suojeluskuntaan?” Kysymystä ”Oletteko jääkäri?” Salo ihmetteli. Hän oli niihin aikoihin ollut vuoden ikäinen. Kun kysyttiin ”Osallistuitteko luokkasotaan?” Salo vastasi olleensa silloin kaksivuotias.

Asekätkentä

Aseiden kätkentä - eli hajasijoitus - ei ollut suojeluskuntien organisoimaa toimintaa, mutta luotettavat suojeluskuntamiehet sen käytännössä panivat toimeen. Varastoiminen käynnistettiin suojeluskuntapiireittäin 23. syyskuuta 1944 alkaen. Varastoista ne edelleen jaettiin pieninä erinä uskotuille miehille. Valkeakoskella tehtävästä vastasivat Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n sk-upseerit, Kangasalla Jaakko Salminen ja Eero Helminen, Pälkäneellä Martti Kokkola, Orivedellä opettaja Aarne Valkama, Luopioisissa paikallispäällikkö Toivo Heikkilä ja SS-yliluutnantti Jaakko Sarkanen. Samat miehet myös kärsivät joko ehdollisen rangaistuksen tai istuivat vankilassa vähintään kaksi kuukautta.

Lopuksi