sotilaspojat
Suojeluskuntien yhteyteen perustettiin Vapaussotaa seuranneina vuosina epävirallisia poikaosastoja. Poikaosastot olivat tarkoitetut 13-16 -vuotiaille pojille ja luonteeltaan ne olivat paikallisia ja tarkoituksiltaan epäyhtenäisiä. Näitä osastoja kutsuttiin ”Oravakomppanioiksi”.
Suojeluskuntapoikatyön organisointi sai uudelleen jalansijaa 1920 -luvun puolivälissä suojeluskuntien urheilutoiminnan yhteydessä. Toimintaohjelman perustui luontevasti urheilutoimintaan. Hiihto, palloilu, rata- ja kenttäurheilu, uinti, voimistelu ja leikki olivat tärkeimpiä harjoitusaloja. Oppitunneilla käsiteltiin pääasiassa isänmaan historiaa ja maasto-oppia. Retkeilyllä ja erämiestaidoilla oli myös tärkeä sija ohjelmassa.
Sotilaspoikatoiminta virallistui vasta 4.5.1928 annetussa suojeluskunta-asetuksessa. Sen 11 §:ssä säädettiin, että ”Suojeluskunnan jäseneksi älköön ottako nuorukaista, joka ei ole täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Kuitenkin voi suojeluskunta sopivan liikuntakasvatuksen ja harjoitusten muodossa antaa valmistavaa sotilaallista koulutusta nuorukaisille, jotka eivät ole täyttäneet seitsemäntoista vuotta. Saatakoon heitä käyttää myös lähettitehtäviin ja pienempien askareitten suorittamiseen, mutta älköön heitä aseilla varustettako.”
Tämä säädös edellytti siis vastuuntuntoista ja suunnitelmallista suojeluskuntapoikatoimintaa, joka menestyäkseen vaati pystyviä johtajia ja kouluttajia.
Poikaosastoihin, joihin voitiin ottaa 10-16 vuotiaita hyvätapaisia poikia, perustettiin nopeasti, vuonna 1929 poikaosastoja oli perustettu 345 suojeluskuntaan ja jäseninä niissä oli lähes 9000 poikaa. Viisi vuotta myöhemmin poikaosastoja oli jo 516 kpl ja niissä jäsenistöä yli 20 000 poikaa.
Poikatyö määrättiin vuonna 1930 kaikissa suojeluskuntapiireissä 3.sotilasohjaajan velvollisuuksiin kuuluvaksi tehtäväksi. Näin poikatyö saatiin yhtenäiseksi ja täysin suojeluskuntain yliesikunnan urheiluosaston johtamaksi toiminnaksi.
Suojeluskuntapojille vahvistettiin vuonna 1934 oma pukumalli, kesäpuku m/34
Sotilaspoika-asiaa pohtinut komitea antoi vuonna 1938 ehdotuksen poikatoiminnan tarkoituksen ja päämäärän määrittelyksi: Suojeluskuntain poikatoiminnan tarkoituksena on kasvattaa poikia Suomen asevelvolliselle miehelle kuuluvaan kaikinpuoliseen kuntoon ja yleensä kelpo kansalaisiksi. Edellä mainitulla kunnolla viitataan siihen, että heistä myöhemmin asepalveluksessa voitaisiin kouluttaa mahdollisimman kykeneviä maanpuolustajia.
Suojeluskuntain komentaja, kenraaliluutnantti Lauri Malmberg antoi 17.9.1941 päiväkäskyn, jossa hän toi esille, ettei suojeluskuntain poikaosastoilla ole ollut varsinaista nimeä. Hän antoi poikaosastoille nimeksi Sotilaspojat. Sotilaspoika nimi viittaa Vänrikki Stoolin henkilötarinaan, jonka Runeberg oli antanut isien perinnöksi ja vapaaehtoisen maanpuolustajan tunnuskilveksi.
Tässä yhteydessä toteutettiin Sotilaspoika-organisaation uudelleen organisointi suojeluskuntajärjestön pohjalle siten, että toimintaa johtavana oli sotilaspoikien komentaja ja kutakin suojeluskuntapiiriä vastasi sotilaspoikapiiri muodostui paikallisten suojeluskuntain sotilaspoikaosastoista.
Poikatyö muuttui muusta suojeluskuntatyöstä erillisemmäksi ja entistä itsenäisemmäksi. Sota löi luonnollisesti leimansa sotilaspoikatoimintaan. Poikien työskentely suunnattiin pääasiassa heille soveltuvaan maanpuolustuksen apupalveluun ja moninaisiin avustustehtäviin.
Vuoden 1941 lopussa alkoi ilmestyä näiden nuorten maanpuolustajain äänenkannattaja ”Sotilaspoika” -lehti. Vuonna 1942 toiminta tiivistyi ja tehostui edelleen. Poikaosastoja oli vuoden lopussa 660, niissä yhteensä 70 175 sotilaspoikaa.
Sotilaspoikatyö lopetettiin 6.11.1944 suojeluskuntajärjestön lakkauttamisen yhteydessä. Tähän päättyi maamme suurimman nuorisojärjestön toiminta aivan äkkiä.
Sotilaspoikien kasvatus- ja koulutustoiminta käsitti kansalaiskasvatuksen, liikuntakasvatuksen ja sotilaallisen alkeiskasvatuksen. Sen tarkoituksena oli tarjota pojille heille soveltuvaa toimintaa, joka kehitti heidän ruumiillista kuntoaan ja henkistä vireyttään, kasvatti heissä isänmaallista mieltä ja siten valmisti heitä asepalvelusta varten. Poikiin pyrittiin juurruttamaan hyvät kansalaistavat, isänmaanrakkaus, tinkimätön kuri ja hyvä toverihenki.
Lähteet:
Suojeluskuntain Historia III, Raikkala Hannes, 1964 s. 265 – 269 ja 415 – 420
Lahden Suojeluskunta, Sotilaspojat, Lotat, Pikkulotat; Kauranne Jouko, s. 163 – 228
Sotilaspojat pimennosta päivänvaloon
Sodan jälkeen maanpuolustusasiat eivät juurikaan kiinnostaneet kansalaisia. Sotainvalidien, kaatuneiden omaisten ja sotaorpojen hyväksi toki toimittiin, mutta mielenkiinto pakostakin kohdistui toisaalle. Sotakorvaukset vaativat raskaita ponnistuksia maan taloudelta ja siinä saivat olla mukana kaikki. Tämän lisäksi uuden maan ja varsinkin evakkoon joutuneilla uuden elinympäristön jälleenrakentaminen oli mittava tehtävä.
Kuitenkin monet maanpuolustusjärjestöt, kuten esimerkiksi reserviupseerikerhot, jatkoivat toimintaansa. Vuonna 1959 alkoi ilmestyä VAPAUSSOTURI – lehti, jossa oli myös suojeluskuntien toimintaa käsitteleviä kirjoituksia. Vuonna 1967 ryhdyttiin jakamaan juuri valmistunutta Sinistä ristiä. Näin suojeluskunnatkaan eivät olleet täysin kiellettyä ja vaiettua historiaa. Kuitenkin asioista puhuttiin hieman ”sordino päällä”. Näin entiset suojeluskuntalaiset, jotka olivat osallistuneet sotaan rintamamiehinä, saattoivat osallistua kaikkeen siihen toimintaan, mihin muutkin, suojeluskuntiin kuulumattomat sotaveteraanit.
Mutta entäpä sotilaspojat? Kun heidän järjestönsä loppui suojeluskuntien lakkauttamisen yhteydessä, he joutuivat ikään kuin tyhjän päälle. Nuorimmat sotilaspojat suorittivat asepalveluksensa 1950-luvun alussa, vanhemmatkin sotien jälkeen. Sotilaspoikataustasta useimmiten vaiettiin. Kun Pentti Pirhosen ”Suomalaisia sotilaspoikia” ilmestyi, nousi keskusteluihin pitkään huomiotta ollut aihe. Keskusteluissa löytyi sytykkeitä tulevaan perinnetoimintaan. Perinnetoiminta sai voimakkaan sysäyksen Hyrylässä 21.10.1989 järjestetyssä Sotilaspoikien perinnepäivässä.
Sotilaspoikaristin valmistuminen vuonna 1991 johti suojeluskunta- ja sotilaspoikien perinnetyön alkamiseen. Tampereella Finlaysonin palatsissa perustettiin 29.5.1991 Sotilaspoikien Perinnekilta. Sen toiminta-alueena on koko maa. Elokuun alkupäivinä 1992 ilmestyi SOTILASPOIKA, sotilaspoikaristitoimikunnan perinnelehti numero 1/92. Se jaettiin ilmaiseksi sotilaspoikaristien saajille käytettävissä olleiden osoitteiden mukaan. Tampereen Suomalaisella Klubilla perustettiin 25.11.1992 Sotilaspoikien Perinnekiltojen Liitto ry, joka on siitä lähtien monipuolisella toiminnallaan jatkanut sotilaspoikien perinnetoimintaa.
Jouko Soihtu